Ja koska hauva on äärettömän rakas, ja meille kaikille tärkeä omalla tavallaan, niin hauva pääsi itseoikeutetusti synttärikakun päälle istuskelemaan. Hauva on tosiaan kuin perheenjäsen ja muistanpa erään yhdistetyn kauppa/kirjastoreissun taannoin. Ajelimme kotiin ja kysyin ohimennen tyttäreltäni että onko hauva mukana (niin, minäkin kysyn hauvan perään). Hauva ei ollut mukana. Pysäytin auton tien varteen ja niin me tytöt nostelimme laukkuja sekä siirsimme turvaistuimia mutta hauvaa ei löytynyt. Nuorimmaiseni silmistä valui kyyneleitä kun selvisi että hauva ei todellakaan ole autossa, ei missään. Huolellisen etsintätuokion päätteeksi soitin pikaisen kierroksen paikkoihin joissa olimme käyneet. Hauva löytyi lopulta kirjastosta. Voi sitä ilon ja onnen määrää kun saimme hauvan takaisin.
Siinä me kolme tyttöä kävelimme kirjastolta autolle, auringon maalatessa syysiltaa mitä kauneimmilla väreillään. Etummaisena nuorimmainen tyttöni tanssahdellen kevein askelin hauva tiukasti halittuna sylissä, hauvelin korvat hennossa ja aavistuksen jo viileässä syystuulessa heiluen. Minä ja nuorimmaiseni isosisko hänen perässään kyyneleet silmissä. Ne kyyneleet olivat onnen kyyneleitä. Hauva ja me matkalla kotiin. Aurinko paistoi ja syksy oli taas astetta kauniimpi.
Rakkaan hauvakakun leipomisesta on siis vierähtänyt tovi joten en uskalla kertoa enempää kakun koostumuksesta. Että minkä valmistajan sokerihelmiä käytin jne...
Mutta yhtä kaikki, hauvakakkua rakkaudella nuorimmaiselleni.