sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Hauvakakku

sai inspiraationsa synttärisankarin rakkaista hauva pehmoista.




Tämä kakku ei ole vain syntymäpäiväkakku, se on niin paljon enemmän ja sen tarina on alkanut jo vuosia sitten. Se alkoi päivänä jolloin ainu pehmohauva löytyi syntymäpäiväsankarin isosiskon sängyltä ja sen tarina jatkuu katkeamattomana virtana. Lue lisää hauvasta täältä.

Kakku täytettiin sillä ainoalla ja oikealla täytteellä, sillä täytteellä joka on myynyt itsensä läpi jokaiseen kahvipöytään. Raikasta vadelmaa ja makeaa kinuskia, se täydellinen makutaivaassa solmittu liitto.




Täyte oli siis loistava ja makukin mitä parhain mutta seuraavaksi tuli mysteeri jota en ole vielä ratkaissut.

Tapahtui seuraavaa;

Kakun pohja oli perunajauhopohjainen. Mysteeriksi jäi se että miksi kakun ylin kerros ns. "kovettui", aste asteelta kakun keskiosasta edeten aina reunoihin saakka.

Tein kakkuja kaksi kappaletta ja sama ilmiö toistui kummassakin versioissa. Toisesta kakusta jäi hieman vajaa puolet jäljelle ja jätin sen jääkaappiin säilöön koska halusin seurata tuota "ilmiötä" vuorokauden lisää. Lopputulos oli se että kakun ylin kerros kovettui aste asteelta kokonaan, yhteensä kahden vuorokauden seurannan aikana. Jos joku viisas osaa kertoa että mikä tämän mystisen tapahtumaketjun aiheuttaa niin kiitollisena ottaisin tiedon vastaan.

Tiedoksi vielä että olen tehnyt perunajauhopohjaisia kakkuja useita, tosin kermapinnoitteisena ja tämä ilmiö ei ole koskaan tullut esiin. Joku juttu pitänee olla perunajauhopohjan ja massan välillä.....




Kakku oli onneksi juhlapäivänä täysin syömäkelpoinen, tuosta harmillisesta "ilmiöstä" riippumatta. Rakas pieni synttärisankari sai toivomansa kakun jossa oli ainu pehmohauvat, viirinauha hänen nimellään sekä rusetti ja keltavoittoisena kukkiva värimaailma. Kuin pisteeksi iin päälle hän valitsi kakkuunsa vielä keltaiset glitterikynttilät, ne kaikki 7 kappaletta.

Mutta kylläpä niitä kynttilöitä olikin jo paljon. Äidin ekaluokkalainen on selvästi jo iso tyttö, ei enää vauva millään tavalla, mutta tarvitsee syliä vielä välillä. En edes tiedä että kumpi sitä sylittämistä enemmän tarvitsee, olenko se sitten minä vai hän? Onko se sitten niin että se luopuminen, pikkuhiljaa tiedostaen kuin varkain, lapsuudesta tekee enemmän kipeää minulle kuin hänelle?

Se, että kasvuun kuuluu omalla tavallaan luopuminen, kuulostaa sydäntä puristavalta mutta kuitenkin välttämättömältä koska niinhän sen kuuluu mennä. Mutta vielä hetken minä pidän sylissäni häntä, silloin kun hän sitä tarvitsee. Pyyhin tarvittaessa kyyneleet ja lohdutan. Iloitsen hänen kanssaan ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on.


Onnea äidin pienelle ekaluokkaiselle, 
7 vuotiaalle <3








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti