Isoäitini jalanjäljissä on tullut leivottua muutamia makumuistoja lapsuudesta tähän päivään kymmeniä kertoja, ellei peräti satoja. Ne ovat jääneet elämään omaan arkeeni, sekä myös lapsieni, ja toivon että ne kulkevat vielä monien sukupolvien mukana eteenpäin vieden mukanaan makujen sinfoniaa.
Niin, pienessä punaisessa tuvassa jonka vieressä on perunamaa ja silmäänkantamattomiin peltoja joissa tähkäpäät kultaavat taivaanrannan, ja havumetsä humisee tien toisella puolella, on syntynyt toinen toistaan herkullisempia leivoksia mutta nyt tupa on hiljaa. Aika kulkee armotta eteenpäin ja isoäitini on tällä hetkellä hoivakodissa jossa häntä hoidetaan hyvin. Eräs aikakausi on kuitenkin loppu. Tupa on hiljainen ja samalla tuntuu että isoäidin pihapiirin täyttää tyhjyys vaikka ympärillä on edelleen se tuttu havumetsä, hiekkatie ja kultaa hohtavat pellot. Talvisin puut nyökkäili lumen painosta ja lumiset pellot säkenöivät auringon valossa timantteja.
Käymme tervehtimässä isoäitiä hoivakodissa ja vieläkin hän tapaa sanoa että hänen pitäisi jotain tarjota kun tulemme käymään. Koska niin on aina ollut. Osat ovat kuitenkin vaihtuneet vaikka me kukaan emme sitä haluaisi. Sitä haluaisi niin pitää kiinni siitä mitä oli, siihen mihin me kaikki olimme tottuneet. Nyt me tuomme kahvin ja pullan. Tällä kertaa kakunkin jonka pääroolissa ovat orvokit. Siinä me kaikki 5 naista istumme, hoivakodin sängyn reunalla. Isoäitini, äitini, minä ja kaksi tytärtäni. 4 sukupolvea joita yhdistää rakkaus leivontaan.
Isoäitini sanoi, -olet tainnut tulla sukuun kun kakku on näin hyvää. Ottaisin toisenkin palan.
Onnea isoäitini, Orvokki ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti