Eskari on loppusuoralla, vain pari päivää ja pienet eskarilaiset eivät ole enää eskarilaisia vaan tulevia koululaisia. Ulkona kesä vain vahvistaa tämän. Pian on aika juosta tuonne ulos, vapaana kesään. Leikkiä kesätuulen kanssa ja maistella makeita mansikoita. Heittäytyä retkifiltille, siihen oman pihan omenapuun alle. Omenapuun alle, suojaan keskipäivän kuumalta auringolta. Käydä rannalla, juosta veteen ja polskia niin että tuhannet vesipisarat kultaavat kaiken ympäriltään.
Sitä kysyy välillä itseltään, ja maailmalta, että mihin se aika juoksee ja mihin kellolla on niin kiire? Minusta tuntuu että tällaisina hetkinä, kun edessä on suuria muutoksia, tekisi mieli kääntää kelloa taaksepäin ja ottaa lapset syliin. Pitää heidät siinä, vanhan talon suojissa, omien valvovien silmieni alla ja siten turvassa maailmalta. Halata heidät täyteen rakkautta ja voimaa sillä sitä tässä elämässä tarvitaan. Rakkautta ja voimaa. Uskoa ennen kaikkea itseensä ja siihen että elämä kantaa. Silloinkin kun siitä ei tunnu olevan mitään takeita. Niitä hetkiä tulee mutta kunpa lapseni säästyisivät ainakin pahemmilta kolhuilta.
Kerrottakoon vielä muffineista että näiden myötä hyväkin haikeus muuttuu astetta paremmaksi. Reseptin mukaiset muffinit ovat raikkaita ja niissä maistuu sitruuna. Niin kuin kuuluukin. Sitruunamuffinit voit kuorruttaa haluamallasi tavalla, tai jättää kuorruttamatta. Itse kuorrutin muffinit kermavaahdolla jossa on ripaus vaniljakreemiä. Kuorrutteen päälle hyppäsi vielä Marianne suklaarakeet.
Sitruunamuffinit
(12 kpl)
3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2 tl leivinjauhetta
1 sitruuna
75 g margariinia (käytin laktoositonta)
0,75 dl maitoa (käytin laktoositonta)
2 munaa
Raasta pesty sitruuna ja purista siitä mehu. Sekoita kuivat aineet ja sitruunankuori keskenään. Sulata margariini. Sekoita kuivat aineet, sitruunamehu, munat, rasva ja maito. Jaa 12 muffinivuokaan.
Paista 225 asteessa, n. 15 minuuttia.
Viime syksynä, kauniina elokuisena aamuna, alkoi esikoulu. Kuinka pieni tuo tyttö onkaan, ison reppunsa kanssa :)
Tämä kuva tuntuu eiliseltä, siinä on niin vahva jälki eilisestä, mutta silti siitä on jo tovi. Yksi aikakausi on väistämättä päättymässä. Miten se sattuukin? Juurihan minä kävelin pienen eskarilaisen kanssa isoon maailmaan, esikouluun. Hän päästi hetkeksi kädestäni irti ja käveli edessäni niin että nappasin ohimenevästä hetkestä kuvan. Pian hän jo hidasti askeleitaan. Otti taas kädestäni kiinni ja katsoi minua sanoen, minua jännittää. Sanoin, että niin minuakin mutta siitä tulee hauskaa. Nyt me kävelemme sieltä käsi kädessä pois. Käteni puristaa tuota pientä kättä joka riemuitsee siitä että on jo iso tyttö, koululainen! Eikä häntä enää kuulemma jännitä.
Ja minä nielen kyyneleitä sillä iso tyttöni on omalla tavallaan iso mutta silti vielä niin pieni. Syksyllä koululainen.